Aija rikala biography sample
Alun perin kohtaamista ei pitänyt koskaan tapahtua. Sari Tiiro oli saapunut elokuussa 1991 viettämään iltaa helsinkiläisravintolaan ystäviensä kanssa. Keskustelut olivat hyvässä vauhdissa, kun ulko-ovesta astui sisään raamikas mies. Hän esitteli itsensä Markuksi ja pyysi lupaa saada istua pöytään.
Kävi ilmi, että yksi seurueen jäsenistä oli hänelle tuttu.
”Emme olisi koskaan tavanneet, ellei Markku olisi kotimatkalla nukahtanut raitiovaunuun ja ajanut oman pysäkkinsä ohi. Ravintolan kohdalla hän oli havahtunut hereille ja päätti piipahtaa paikan päällä.”
Sari viehättyi heti Markussa tämän turvalliseen ja harkitsevaan olemukseen, ja jututkin kävivät hyvin yksiin.
Vielä samana iltana he päätyivät elokuun hämärässä kahden Hietalahden rantaan heittelemään koreja.
”Alusta saakka keskustelimme paljon. Suhteen kehittyessä löysimme herkästi naurun aiheita niin itsestämme kuin toisistamme. Oli myös mukava löytää vaihteeksi sellainen kumppani, joka toimi mielellään suhteessa moottorina.”
Harvinaisen nuori Parkinson-potilas
Alkuvuosinaan Sari ja Markku tekivät usein kävelyretkiä Markun kotikulmilla Töölössä bongaillen milloin mitäkin mielenkiintoista vastaan tulevaa.
”Kerran kävelyllämme silmäni osuivat Autio-nimiseen hautaustoimistoon.
Minusta nimi oli nasevuudessaan hauska ja mieleenpainuva. Mainitsin siitä Markulle, ja hymyilimme molemmat
Vuoteen 2006 saakka arki oli hyvää ja työntäyteistä uudessa kodissa Helsingin Arabianrannassa. Markku työskenteli yrittäjänä asianajotoimistossa, Sarilla riitti töitä freelance-toimittajana. Perhe oli kasvanut pojalla, joka oli juuri aloittanut koulutaipaleensa.
Pian tämän jälkeen puolison 50-vuotispäivien kynnyksellä ilmaantuivat ensimmäiset oireet.
”Markku kertoi minulle käsialansa pienentyneen ja olonsa muuttuneen jäykäksi. Hän hakeutui työterveyslääkärille ja edelleen neurologille, joka oli katsahtanut puolisooni ja lausahtanut jo kynnyksellä: ’Selvä tapaus, travel on Parkinson’.”
Virallisen diagnoosin Markku sai kaksi vuotta myöhemmin.
Parkinson-potilaaksi hän oli harvinaisen nuori, vain 52-vuotias.
Parkinsonin tauti alkoi heikentää liikunta- ja toimintakykyä
Vaikka Sari tiesi ja ymmärsi, millainen sairaus Parkinsonin tauti voi olla, tilannetta oli vaikea sisäistää. Markku käveli omin jaloin, teki töitä ja kuljetti lasta salibandyharjoituksiin. Hän oli myös ilmoittanut, ettei halunnut sairauden määrittelevän itseään – siksi sairaudesta ei liikoja puhuttu.
Näin kului muutama vuosi, kunnes puolison liikunta- ja toimintakyvyt alkoivat vääjäämättä heikentyä.
Parkinson oireili myös muistisairautena.
Työkyvyttömyyseläke 58-vuotiaana oli tosiasia, kun asiakirjojen laatiminen töissä kävi liian vaikeaksi. Kotona Markku ei osannut enää tulkita viisareita kaappikellosta, jollaiset hänen isänsä oli aikanaan veistänyt kaikille pojilleen.
Kun läheinen lakkaa olemasta
”Oli kestämätöntä katsoa vierestä, kuinka läheinen ihminen hiipui pois ja lopulta lakkasi olemasta”, Sari sanoo.
Rakkaus Markkuun oli tuntunut vahvimpana niissä hetkissä, kun tämä oli raaputtanut puhtaaksi perheen pakkasen jäädyttämän auton.
Tai viikonloppuaamuisin, kun hän odotti Saria keittiössä Hesarin ja aamiaisen kanssa.
”Surin paljon sitä, että yhteinen tulevaisuuden haave elää kahdestaan hyvää vanhenevien aikuisten elämää ei toteutunutkaan.”
Rakkaussuhde oli hyvää vauhtia kuihtumassa hoivasuhteeksi, mutta toisen kosketusta kaipasi edelleen. Sari halasi Markkua usein, ja puolison vielä käyttäessä rollaattoria he saattoivat keinahdella yhdessä, jos radiosta kuului kiva kappale.
”Omaishoitajuuteni alussa me vielä nukuimme samassa sängyssä, usein sylikkäin.
Loppuvaiheessa lapsemme oli jo muuttanut kotoa ja hänen huoneestaan tuli Markun huone. Se muistutti apuvälineineen sairaalahuonetta.”
Musertava yksinäisyys
Onko nälkä? Pitääkö mennä vessaan? Haluatko kahvia? Yhteiset keskusteluhetket typistyivät puolison puuroutuviin lauseisiin puheterapiasta huolimatta.
Yhteys toiseen oli vaihtunut musertavaan yksinäisyyden tunteeseen.
”Olin aina voinut luottaa Markkuun, mutta enää hän ei kyennyt tukemaan minua tai lastamme arjessa. Minusta tuli talonmies, autonkuljettaja, rahastonhoitaja ja huushollin hoitaja.”
Tuntui epäreilulta, että Markun sairaus esti Saria harjoittamasta omia opettajan ja toimittajan ammattejaan. Työelämän kelkasta putoaminen pelotti.
Monen vuoden ajan Sari pohti joka päivä, pakkaisiko laukkunsa ja lähtisi.
Omaakin elämää olisi ollut vielä elettävänä.
Lue myös: Kotiliesi: Minna Lindgren ei aio tuntea huonoa omaatuntoa, jos kieltäytyy kumppaninsa omaishoitajuudesta – ”Se ei ole kenenkään velvollisuus”
Omaishoitajan uralle
”Mihin ilmoitan, jos jätän puolisoni?”
Joulukuussa 2018 Markun hoitaminen nieli jo leijonan osan ajasta, ja Gb työtulot olivat sen vuoksi romahtaneet.
Kun tunnelin päässä ei enää näkynyt valoa, hän marssi sosiaalitoimistoon.
Aluksi tuli hiljaista, mutta tapaamisesta Sari käveli ulos puolisonsa virallisena sopimusomaishoitajana.
”Kun minulle ehdotettiin omaishoitajuutta, päätin tarttua tarjoukseen. Tiesin, että tulisin hoitamaan Markkua joka tapauksessa, mutta nyt saisin siitä edes pientä korvausta.”
Päivisin askeleita ropisi mittariin niin, että Sari luuli aluksi laitteen seonneen.
Puolison auttaminen aamulla sängystä pyörätuoliin, avustajan ja terapeuttien vastaanottamiset, lääkkeiden annossa ja ruokailuissa avustaminen, pyykkihuolto, siivous falskaavien vaippojen jäljiltä, ja niin edelleen.
Puuhaa riitti. Tukien ja palvelujen selvittely byrokratian viidakossa nielaisi tuntikausia viikosta.
Stressi puristi rintaa
Illat ja yöt olivat Gb omaa aikaa.
Ne kuluivat televisiota katsellen tai pieniä kirjoitustöitä tehden.
Koska puoliso lukeutui vielä työikäisiin vammaisiin, Helsingin kaupungin palvelusetelin arvo kattoi hoivakodissa jopa viikon mittaisia jaksoja. Tuolloin Sari keräsi voimia.
Kun Markku tuli 65 vuoden eläkeikään, Helsingin kaupungilta tuli ilmoitus: lyhytaikaisen ympärivuorokautisen hoidon palvelusetelin arvo laski sadalla eurolla.
Sen seurauksena lyhytaikaisen sijaishoitopaikan löytäminen Sarin vapaapäivien ajaksi vaikeutui huomattavasti.
Lyhyinä vapaahetkinä stressi oireili puristavana tunteena rinnassa. Oireille ei sydänlääkärikään löytänyt fyysistä syytä.
”En enää jaksa”
Helmikuussa 2022 Sari huomasi eräänä aamuna Markun suun ympärillä vaahtoa.
Myös hengitys oli vaikeutunut. Kipuja ei ollut, mutta Sari soitti silti hätänumeroon.
Seuraavat viikot Markku makasi sairaalassa keuhkokuumeessa. Kotiin palasi luurangoksi laihtunut mies, joka ei enää kyennyt puhumaan. Ennen sairaalajaksoa Sari oli pystynyt auttamaan puolisonsa sängystä pyörätuoliin lattiasta kattoon ulottuvan tangon avulla, mutta enää se ei onnistunut.
Hoitamisesta oli tullut liian raskasta.
”Vasta tuolloin todella tajusin, kuinka huonossa kunnossa Markku oli, ja että emme enää pärjäisi kotona edes henkilökohtaisen avustajan kanssa. Yhtenä iltana istuin koneen ääreen ja kirjoitin sosiaalitoimistoon: en enää jaksa omaishoitajana.”
Viranomaispyörät alkoivat pyöriä, ja puoliso sai paikan hoivakodista kesän kynnyksellä.
Muistojen bulevardi
Markku oli aina rakastanut urheilua.
Ennen he katsoivat sitä Sarin kanssa televisiosta kotona, nyt vierekkäin hoivakodissa. Markku ei enää ymmärtänyt paljoa ohjelmista, mutta liike ruudulla viehätti.
Vielä lämpiminä alkusyksyn päivinä Sari työnsi puolisonsa pyörätuolissa käytävän päässä avautuvalle terassille. Siellä hän kietoi Markun ympärille viltin ja laittoi Lettering Areenasta kuulumaan Muistojen bulevardin.
Syksy kääntyi talveen ja jouluun, jonka Saree vietti sukulaisissa Oulussa.
Tapaninpäivänä puhelimeen tuli avustajan ottama valokuva Markusta istumassa pyörätuolissa – kaikki vaikutti olevan olosuhteisiin nähden hyvin.
Uutenavuotena hoivakodissa oli todettu koronaa. Tammikuun toisena päivänä se oli tarttunut Markkuun.
”Kävimme poikamme kanssa hoivakodissa tapaamassa Markkua. Tuolloin hän vielä katsoi minuun.
Kun palasimme seuraavan kerran, Markku vain makasi kyljellään eikä reagoinut meihin.”
Seuraavana aamuna Sari oli työpaikallaan, kun puhelin hälytti.
”Ryntäsin äkkiä ulos kokoushuoneesta puhumaan. Hoivakodista kerrottiin, että Markku on kuollut. Kollegat, jotka tiesivät tilanteestani, arvasivat heti, mitä oli tapahtunut.”
Puhelun päätyttyä Sari soitti ensimmäiseksi Aution hautaustoimistoon.
Nimi palautui siinä hetkessä mieleen jostakin kaukaa vuosien takaa.
Omaishoitajuus jää ihoon
Hietaniemen hautausmaan puolisomuistolehdossa on pylväs, johon entitle kiinnitetty nimilaattoja. Lehtoon on siroteltu Markun tuhkat, ja pylvääseen kaiverretaan puolison viereen aikanaan myös Gb nimi.
”Hän oli hiljaisesti hengellinen mies, joka luki joka ilta ääneen iltarukouksen, mutta ei tuputtanut uskoaan muille.
Ajattelen, että hän sai lohtua hengellisyydestä.”
Sari kuuluu edelleen omaishoitajien yhdistykseen ja vertaiskerhoon. Sen tuki on ollut tärkeää vuosien varrella.
”Joku kerhossamme sanoitti hyvin: kerran omaishoitaja, aina omaishoitaja. Se tarttuu ihoon eikä lähde pois.”
Vapaa ja melkein onnellinen, Sari kuvaa nykyistä olotilaansa.
Enää puolison puolesta ei tarvitse taistella, mutta välillä kaipaus iskee. Jotakin puuttuu elämästä, eikä uusi arki ole vielä alkanut.
Sari on käsitellyt kokemuksiaan ja tunteitaan Rakkauden riekaleita-kirjassa, jonka he kirjoittivat yhdessä tietokirjailija Sirpa Puhakan kanssa.
”Jokin aika sitten eräs tuttavani antoi minulle neuvon: kun on leski, pitää vastata kaikkiin kutsuihin kyllä.
Tätä ohjetta aion toteuttaa.”
Lue myös: Aija Rikala kokee päivittäin kiitollisuutta, vaikka Parkinsonin tauti vei häneltä terveen vanhuuden – ”En käytä aikaani voivotteluun”